You are hereBlogit / hannusa's blog / Tieteellinen läpimurto Joensuussa

Tieteellinen läpimurto Joensuussa


By hannusa - Posted on 14 Helmikuu 2011

Luonnontieteiden digitointikeskus aloittaa tällä viikolla varsinaisen toimintansa, kun koulutusohjelma käynnistyy. Hanketta on valmisteltu yli kolme vuotta. Pitkä valmisteluaika on ehkä joskus turhauttanut osallisia. On siksi hyvä laittaa asioita perspektiiviin. Oikeastaan digitointikeskuksen synty juontaa juurensa aina vuoteen 1992, jolloin Rion biodiversiteettikokouksessa päätettiin luonnon monimuotoisuutta koskevan tiedon ja teknologian vaihdosta. Monien vaiheiden jälkeen tämä johti sittemmin mm. Global Biodiversity Information Facility (GBIF) verkoston syntyyn vuonna 2001. GBIF puolestaan käynnisti maailmanlaajuisen toiminnan luonnontieteellisten museoiden digitoinnin vauhdittamiseksi.

Maailman luonnontieteellisissä museoissa arvioidaan olevan noin kaksi miljardia näytettä, joista Suomessa 20-30 miljoonaa. Suomalaisista näytteistä on vasta noin 10% digitaalisesti luetteloitu. Museoiden yhteisen, vuonna 2009 laaditun digitointistrategian mukaan tärkeimmät kokoelmat olisi digitoitava tulevina 25 vuotena, mikä merkitsee noin miljoonan näytteen käsittelyä vuodessa. Kun tiedetään, että parhaimmillaan yksi henkilö voi käsitellä 100 näytettä päivässä, kyseessä on noin tuhannen henkilötyövuoden urakka. Tähän tarvittaisiin siis noin 50 kokoaikaista, osaavaa työntekijää, jos tavoitteesta halutaan pitää kiinni.

Herää kysymys, onko mitään järkeä suunnitella moiseen urakkaan ryhtymistä? Sanoisin, että tässä liike on tärkeämpää kuin päämäärä. Jo se digitointistrategiaan kirjattu tosiseikka, että maamme luonnontieteelliset museot haluavat kokoelmansa digitaalisesti saataviksi, ja siten olla osallisina tietoyhteiskunnan kehittymisessä, on merkittävä. Valmistuuko digitointiurakka vuonna 2035, kuten on suunniteltu, vai vuonna 2100, vai koskaan, on sivuseikka. Luonnontieteelliset museot ovat olemassa tuolloinkin, ja niiden tehtävät pysyvät. Digitaalisessa yhteiskunnassa olemme eläneet vasta 10-20 vuotta ja nyt vasta aloittelemme menneen 250 vuoden aikana kertyneen aineiston digitointia.

On selvä, että urakasta selviämiseen, tai edes jonkinlaisen läpimurron tekemiseen suureen digitoimista odottavaan aineistomassaan, voimavaroja on mobilisoitava kaikilla käytettävissä olevilla tavoilla. Joensuun digitointikeskuksen perustaminen on tässä yksi tärkeä toimenpide. Kyse on luonnontieteiden tutkimusinfrastruktuurin kehittämisessä merkittävästä läpimurrosta. Mitään vastaavaa ei maassa ole ennestään.

Viimeisen parin vuoden aikana panostus luonnontieteellisen aineiston digitointiin maassa on saatu nostettua noin 1-2 miljoonaan euroon vuodessa. Tämä taso riittää tavoitteiden saavuttamiseen. Aikaansaannosten avulla on nyt varmistettava, että panostus pysyy tällä tasolla. Vertailu muiden maiden kanssa on tässä tärkeää. Vastaavia digitointiohjelmia onkin käynnistetty useissa Euroopan maissa. Ruotsin Naturhistoriska Riksmuseet asetti pari vuotta sitten tavoitteeksi digitoida kaikki kokoelmansa 15 vuodessa. Meillä ollaan sentään tyydytty puolta hitaampaan tahtiin. Kautokeinossa pitää päämajaansa Norjan Digforsk A/S, jolla on kahdeksan digitointiyksikköä ympäri Pohjois-Norjaa. Ehkä Norjan tie on oleva Suomenkin tie...

Digitointia tehdään nyt jo kaikissa luonnontieteellisissä museoissa uudella innolla. Tärkeä innoittaja on ollut kulttuurihistorian puolelta saatu vetoapu. Kansallinen Digitaalinen Kirjasto (KDK) on opetus- ja kulttuuriministeriön kärkihanke tietoyhteiskuntaan siirtymiseksi. GBIF:in lisäksi KDK:hon päätyvät aikanaan myös Joensuussa digitoidut näytteet.

Tarvitaan koordinointia ja yhteistoimintaa. Vain sillä tavalla saadaan koottua ne resurssit, joita luonnontieteellisten kokoelmien digitointi vaatii. Digitointikeskus ei ole oikeastaan mikään keskus, vaan osaamisverkoston eräs solmu, joka pyrkii mobilisoimaan voimavaroja Joensuussa, maakunnassa ja ympäri Suomea ja koko maailmaa.

Hannu Saarenmaa 14.2.2011